26.2.2015

Kymppivuotias



Kasse täytti kymmenen vuotta tiistaina 24. päivä. Juhlimme sukulaisten ja tuttavien kesken jo edeltävänä perjantaina. Tiistaina oli vuorossa kaverisynttärit viime vuodesta tutulla kaavalla: Viisi kutsuttua ystävää mukaan tallille, jossa hevosen hoitoa ja maneesissa liinan päässä ratsastusta sekä katsomossa olijoille herkkuja syötäväksi. 

Vaikka Kepe on jo 13 vuotta, kokemukseni lapsen henkisestä kasvusta ovat vasta kymmenen vuotiaan tasolla, viisastun käsi kädessä Kassen kanssa. Tämä kymmenvuotias elää juuri nyt melko helppoa vaihetta. Hän on herännyt tietoiseksi omasta ulkonäöstään ja parhaillaan nauttii siitä aika itsevarmoin ottein. Samalla kun hän koettelee meitä vanhempia nokkeluudellaan (nokkavuudellaan), hänen silmistään voi vielä nähdä tirkistävän pienen epävarman tytön. Horjahduksien jälkeen itselle nauraminen on helpompaa kuin aiemmin. Kunpa suvaitsevaisuus itseä ja muita kohtaan säilyisi. 

Virallisena synttäripäivänä kävimme hankkimassa uudet ja ensimmäiset ratsastushousut. Matkalla ostoksille pysähdyimme huoltoasemalle, jossa Kasse kävi ostamassa minulle kahvin pahvimukiin. Jännitti huotsikalla hengailevat isot tytöt, mutta siitä huolimatta tehtävä onnistui hienosti ja keikasta tuli lisää itsevarmuutta. Kasse totesi, että hiihtolomaviikosta on tullut muutenkin uusien asioiden viikko; opettelimme syömään puikoilla nuudeleita kotioloissa, sai käydä siskon kanssa ihan kaksistaan luistelemassa ja korkata kevään pyöräilyt kauppareissulla. 

Kasse oppii nopeasti seuraamalla ypärillä tapahtuvia asioita, mutta unohtaa samalla huolehtia omista asioista. Hän on toiminnan ihminen ja on aina ensimmäisenä paikalla "hätäilemässä" aistiessaan vähäistäkin tilannehäiriötä. Monesti ärsyynnyn ja reagoin torjuvasti, vaikka tiedän hänen haluavan vain auttaa ja osallistua. Opettelemme molemmin puolin tällaisten tilanteiden hallintaa. Haluaisin oppia häneltä myönteistä asennetta, hyväuskoisuutta ja lyhytvihaisuutta. 

Hämmästelimme yhdessä sitä, että täysi-ikäisyyteen on enää kahdeksan vuotta. Sitten saa ajaa esimerkiksi autolla, kirjoittaa halutessaan ylioppilaaksi, ostaa kekkulikaljaa ("no en osta", "no sehän nähdään") ja miettiä ammattihaaveen, eläinlääkärin, pääsykokeita. Ja ellei täytä sataa vuotta, tästä ikuisuuteen ikäluku pysyy kaksinumeroisena. 


Masa viritti pyynnöstäni minun kitaran ja pienen painostuksen jälkeen suostui vetämään tremoloa meille.
Kepe vaikuttui Masan taidoista.
10-vuotias toivoi aamupalan vuoteeseen. Sängyn yläpuolelle kattoon oli teipattu lappu, jossa luki "synttärit", että aamulla muistaa pysyä sängyssä. Lahjakortissa luvataan ostosreissu ratsastushousuja varten sekä hampurilaiset.
Heppasynttärijuhlijoita
Kakspäällä

18.2.2015

Miksi juuri tämä talo?



Suvi Omppula-blogista haastoi minut kertomaan (syyskuussa 2014) siitä, miten päädyimme tähän taloon. Suvi oli itse lukenut Tuuma-lehdestä Joni Rouskun kirjoittaman artikkelin, joka pohjautui Rouskun tekemään graduun "Olen aina halunnut asua täällä." Suomalainen vanha puutalo asumisunelmien kohteena, lohduttajana ja minuuden peilinä 1967 - 2013. (Rousku, J. 2014). Gradu on luettavissa täällä. Gradussa käytetään lähdemateriaalina Avotakka -sisustuslehden kotiesittelyjä vuosilta 1967 - 2013. Koska Avotakan kodeiksi on valikoitu pääosin luovilla aloilla työskentelevien keskiluokan ja ylemmän luokan asuinsijoja, perheemme voidaan katsoa jäävän kohderyhmän ulkopuolelle. Lisäksi tutkimuksen kohteena olivat vanhat puutalot, ei kivi tai betonitalot, kuten meidän, mutta luulen kuitenkin idealismin olevan vanhan talon ostajalla ja maalle haluavilla saman suuntainen.

Tutkimuksen tiivistelmän luettuani, totesin, että kohderyhmän maallemuuttoon oli saattanut johtaa leveoton ja hektinen asuinympäristö taikka henkisesti vaativa ja stressaava työ. Maallemuutto ja vanhan talon remontoiminen on palvellut ihmisten kotiseutukaipuuta (sopeutumattomuutta kaupunkiin), itsensä toteuttamista, minuuden ja luovuuden etsintää ja vastapainon hakemista paineistettuun ja kiireelliseen työhön (Rousku, 2014). Meidän tapauksessa kyse oli aluksi aivan muusta.

Vaikka blogini on perustettu ensisijaisesti Vehkosuohon liittyviä asioita varten, kerron lyhyesti ensin kotikodin hankinnasta, koska sekin on vanha talo. Silloin (vuonna 1997) etsimme pientä taloa ensiasunnoksi, jonne voisimme suurine koirinemme ja taakse jääneine kerrostalokokemuksinemme muuttaa. Ensisijaisena toiveena oli "korpi", jossa naapurit olisivat kaukana ja eritoten me kaukana häiritsemästä naapureita. Sijantitoive oli töiden, tuttavien ja sukulaisten vuoksi Lahti-Kouvola -välillä. Muutamia taloja ehdimme vilkaista kunnes saimme vinkin pienestä mummonmökistä. Muistan vieläkin, kun ajoimme anoppini kanssa talon ohi, hän painoi kaasua todettuaan talon olevan "niin pieni" ja minä venytin ihastuksissani kaulaa nähdäkseni enemmän. Tietenkin halusin päästä katsomaan taloa tarkemmin. Silloin jo parikymppisenä erikoismaalariksi valmistuneena osasin arvostaa vanhoja peiliovia, kuusiruutuisia ikkunoita, pystyuunia ja keittiön puuliettä. Romahtanut välipohja tai 90-luvun muovimatot eivät päätöstä heilauttaneet. Pääasia, että taloon pystyi muuttamaan heti. Periaatteista tärkein, eli naapureiden etäinen sijainti, kumoutui mennen tullen. Vaikka päädyimmekin lasten synnyttyä laajentamaan taloa ja asettumaan asumaan ihan tosissamme, emme lakanneet haaveilemasta hiljaisuudesta ympärillämme. Toisaalta olemme todenneet keskeisen sijainnin olevan erittäin kätevää asioinnin, työn, koulujen ja harrastusten kannalta.
(Jos kotikodin vaiheet kiinnostaa, sivupalkin hakusanoista kannattaa klikata koti.)

Haave vanhasta talosta, kesäasunnosta, keskellä metsää alkoi elää, kun hankin oman hevosen. Pelkkä haaveilu olisi riittänyt vielä moneksi vuodeksi, mutta toteutuikin nopeammin kuin oli tarkoitus. Höpisin aina silloin tällöin ääneen Keimolle, että "joku paikka metsän keskellä, mutta kuitenkin lähellä kotikotia, jotta voisimme matkustaa kaikkina vapaa-aikoina liikenteen ja ihmisten melusta pois, laho ja ränsistynyt, alkeelliset olosuhteet, villiintynyt piha ja äärettömän halpa hinta". Kesällä 2012 tapahtui ensimmäinen askel kohti todellisuutta, kun olin ratsastuslenkillä tehnyt havaintoja parista tyhjillään olevasta talosta ja johdattelin Keimon "vahingossa" autoajelulle samoille suunnille. Tämän jälkeen Keimo alkoi kuunnella, siis oikeasti kuunnella ja tajuta, mistä puhuin. Tietenkään ne kaksi taloa ei ollut myynnissä, koska suurin osa maaseudulla autioina olevista taloista ei vaan ole myytävänä koska niitä ei ole tarve myydä, kun omistajalla ei ole pikkurahan tarvetta, talon alla oleva maa on arvokasta tai talo on jäänyt perikunnalle roikkumaan tunne- tai muusta ratkasemattomasta syystä. 

Seuraava siirto oli "vähän katsella" netistä välityksessä olevia taloja. Siinä saattaa käydä niin, että joku herättää kiinnostuksen eikä jätä enää rauhaan. Niin kävi Vehkosuon kanssa. Pyyntihinta oli aivan liikaa meille ja talo, pellot ja metsä isompia, kuin villeimmissä haaveissamme olimme toivoneet omistavamme. Katsomaan lähdimme kuitenkin siltä istumalta. Melkein kaikki näkemämme oli meitä varten. Otti päähän. Muutama levoton päivä, keskustelua, asian pyörittelyä (onko järkee vai ei), pankkiin soittelua, epäröintiä ja itsensä vakuuttelua, kunnes teimme toiveikkaan tarjouksen. Tarjous ei tietenkään mennyt läpi ja myyjä halusi odottaa seuraavaa virallista näyttöä ennen uusia siirtoja. Ostopäätöksen tehtyämme paineensietokyky oli surkeaa; tiuskimme ja riitelimme turhautuneina kun näyttöä edeltävinä päivinä asia ei tuntunut edistyvän mihinkään eikä sen eteen voinut tehdä mitään. Metsän ja pellon rajojen katselu erilaisista karttaohjelmista oli ainoita konkreettisia asioita mitä kykenimme tekemään. Itse näyttöpäivänä teki mieli hinkua ja kinuta kaikille läsnäoleville ääneen "mutku mä haluan!" (taisin sen tehdäkin). Taas uusi tarjous ja niin kauhea paniikki ja jännitys, että Keimoltakin meni yöunet ja se on jo vakavaa. Itse taisin nukkua kerrankin pelkästä lamaannuksesta.

Mutta miksi juuri Vehkosuo. Vanhaa olemme saaneet remontoida, hakata halkoja ja sytyttää tulta uuneihin, kuunnella lattioiden narinaa, istua vetoisissa huoneissa villasukat jalassa, tehdä lumitöitä ja kerätä marjoja marjapensaista. Vastaus lienee tie, joka vie keskelle metsää, omaan rauhaan. Perillä on talo, piha, navetta, pellot ja metsä – ne kaikki meille ja eläimillemme käyttövalmiina ja mahdollisuuksina. Historia, siihen liittyvät tarinat, edeltäjiemme selviytyminen keskellä metsää ympäri vuoden ja pitkän talven kylmässä ja pimeässä. Pelkistetty asuminen on kiehtovaa ja antaa perspektiiviä, pistää oman itsensäkin koetukselle ja vie asian ytimeen antaen kuitenkin armoa olemalla valinta ja vaihtoehto. Kyllä sitä voi sanoa lohduttajaksi ja minuuden peiliksikin. Perhetasolla Vehkosuo on kuin hiili, johon kaikki haluamme puhaltaa. Se on meidän oma yhteinen juttu ja mitä sitten siellä ikinä teemmekään, teemme omaksi iloksi.



Kiitos Omppulaan tästä muistelumatkasta. Tuli tietenkin järjetön hinku päästä taas Vehkosuolle. Kohta se taas koittaa. Jos innostuit aiheesta ja sinulla on omia muistoja, lukisin mielelläni niistä. Kommenttilaatikossa on tilaa tarinoille!

Ja jos olet Facebookissa, liity seuraamaan Pelastetaan vanhat talot -ryhmää. Mielenkiintoinen.

14.2.2015

Olgan pullakirjan kohotettuja kohtia



Ystävänpäivä on mielestäni ollut aina melkoisen turha päivä. Saatan olla välinpitämätön moukka, mutta mieluummin sitten sitä, kuin teeskentelijä. Arvostan suuresti niitä ihmisiä, jotka ahkerasti antavat erityiskohtelua lähimmäisilleen kaiken muun huomioinnin lisäksi ystävänpäivänäkin. Minulta se ei suju luontevasti. 

Sain kuitenkin ystävänpäivään liittyvän idean. Koska aikomuksenani on ollut kirjoittaa Olgan uudesta pullakirjasta jotenkin muuten, kuin markkinointimielessä, kerron pullataikinaa vaivaavasta Olgasta ystävän näkökulmasta. 

Kuulin idean pullakirjasta jokseenkin vuosi sitten. Kävelimme yhdessä hakemaan hevosia tarhasta ja siinä yhteydessä tuli puheeksi ihan ohimennen, että uudelle kirjalle olisi tilaus. "Mä olen ajatellut pullakirjaa." Ja kuten kaikki vastaavat isommatkin uutiset, ne tulevat siinä työn lomassa sivuhuomautuksina (suurin osa tässä vuoden sisällä pullataikinaa vaivatessa). Esimerkiksi talikon varressa: "Mä epäilen että mä olen raskaana" (=Torsti). Puiden kantohommissa: "Soitti Yle Puheelta, että ne haluais mut sinne sellaista keskusteluohjelmaa vetämään". Aamutallia tehdessä ja silmälaseja putsatessa ja puhelimeen vastatessa: "Soitti postimies portilta, että siellä odottais paketti, yks mekko sinne Jussi-gaalaan, on kuulemma kova Salkkarifani". Joten tulevaa pullakirjaa tai muuta vastaavaa tapahtumaa yhtään väheksymättä jatkoimme suvereenisti muihin "tärkeimpiin aiheisiin" kuten miten mikäkin hevonen oli toiminut ratsastaessa.

Sitten huumori. Sitä on ja sitä revitään, jos ei sitä ole. Tähän välihuomautus, että tämä pullakirja on mielestäni tervetullut vastapallo vähähiilarisille ja vehnättömille suuntauksille. Vehnäpullien syönti toki paisuttaa vatsaa, se on tehnyt sitä aina, mutta kaasusta pääsee eroon piereskelemällä. Ennenmuinoin se oli vaan paljon helpompaa pellolla tai metsässä kuin nykyisissä avotoimistoissa istuma-asennossa. Siksi välipala pitää olla ruuansulatusta edistävä. 
En ole muuten kuullut Olgan piereskelevän, joku kohtuus ystävyyden rajoissakin, mutta olen kuullut hänen lähiomaisensa kertomana, että sitä tapahtuu. Säännöllisesti. Mitä kirjan nimeen ja huumoriin tulee,  i-, u- ja y-kirjainten vierekkäinen sijainti QWERTY-järjestelmässä, on antanut kuulemma tekstiviestittelijöille monta herkullista, enemmän ja vähemmän aiheeseen liittyvää huumorin siivittämää työnimeä  p*ll*kirjasta. 

Itsehän en ole auttanut kyseisen kirjan työstämistä millään tavalla enkä koe ansainneeni kirjan lopputeksiten kiitoksia. Aiemman kirjan (Emäntänä Olga) keitoksista osasin edes esittää koostumukseen liittyviä huomioita, mutta pullien kanssa on ollut toisin. Voin kuitenkin ylpeästi todeta, että olen syönyt paljon erilaisia versioita ja hyvällä ruokahalulla. Tosin useamman erän söin tallihommista nääntyneenä pelkästään nälkääni, joten luotettavaa makuarviota minulta ei ole voinut odottaa. Tarkemmin ajateltuna olen ollut se, joka on luonut uskoa tulevaan nielemällä huononakin pullapäivänä uretaanille maistuvan erän hymyssä suin. Nyt siis tiedämme, mistä kirjan kiitokset "avusta ja rohkaisusta" johtuu. 

Kirjasta ja kaikesta muustakin Olgan tekemisistä saa sellaisen kuvan, että mikään ei ole vaikeaa. Hän sanoo, että "pullapäivä voi olla joka päivä". Miten jollain voi olla taikina AINA nousemassa? Missä välissä? Helppohan se on sanoa, kun on tehnyt taikinan jotain miljoona kertaa käsillä, jotka muistuttavat taikinakonetta (paitsi on isommat ja enemmän vääntövoimaa). Olga jatkaa edelleen, että "hauskaa ja terapeuttista". Monelle ennemminkin tuskaa ja traumatisoivaa tai pullatermein: vaivaannuttavaa ja tunteita nostattavaa. On pakko silti tunnustaa, että hypätessäni epämukavuusalueelle lupauduttuani avustamaan kirjajulkkareiden leivontatalkoissa, onnistumisen kautta kiinnostuin vähän salaa pullasta. Okei, Olga teki sen taikinan. Mutta uskokaa pois, ei niiden Olgankaan taikinoiden tie ole aina niin kuopaton, kuten ei tämänkään. Se valmistui aamutunteina hevosten hoidon ohessa, matkusti Iitistä Helsinkiin paisuen auton takapenkillä kulhossa, muokkaantui ja paistui Itä-Helsingissä, matkusti jälleen autossa Tammen tiloihin päästäkseen viimein ihmisten makunystyröitä ilahduttamaan. 

Tiedättekö miksi Olgan tekemisistä saa niin pystyvän kuvan? Hän osaa oikoa oikeissa kohdissa, pysyy jatkuvasti liikkeellä, luottaa muihin tielläliikkujiin ja tajuaa tarvittaessa pyytää hinausapua. Niin sillä tiellä pysyy ja määränpäässä odottaa valmis pulla ja pullakirja.  

Tämä oli parasta mihin pystyin. Hyvää ystävänpäivää Olga.


Ja hankkikaa kirja, sen sisältö on pelkkää pullaa.


Huono kuvalaatu, koska hermostutti se pullan leipominen (tärisi käsi).
   




11.2.2015

Loistokanan tiput



Zombie-Prinsessa hautoi kolmannen kerran tiput meille. Se on ahkera hautoja, rauhallinen, vaatimaton ja kiltti myös lasten tungetteleville käsille. Loistokana.

On se kana vaan mahtava eläin. Ihan täydellisesti suunniteltu ja ihminenkin siitä paljon hyötyy vähällä vaivalla. Syö ruuantähteet ja tuottaa lannoitetta sekä munia, kompakteja ravintopaketteja. Joskus niitä sitten hautomaan joku emonen. Tipualkiolla kaikki tarpeellinen kuoren alla kätevästi saatavilla, vain lämpöä ja munan asennon vaihtoa tarvitsee se. Parikymmentä päivää kanan kökötystä, siellä tasalämpöisinä, munat hellävaroen aseteltuna "pannumyssyn" alle kunnes alkaa pieni nokka kuoren kimppuun. Pienestä reiästä voi nähdä munan sisällä ruipelon tipun ja kuulla piipitystä. Jos ei jaksa tuntikausia vieressä ihmetellä, kokee aina saman ihmetyksen, kun seuraavan kerran raottaa kanaemon siipeä. Pienet kanalapset ne siellä, pörröisinä ja täysin valmiina maailmaan. Tsirp tsirp. 

Instassa pikku video.

P.S. Eilen olin Olgan Pullakirjan julkkareissa. Niistä lisää lähipäivinä. 

4.2.2015

Seitsemän kymysystä ja seitsemän vatsausta

Kiitos 7 kysymyksen haasteesta Tuitiina




1. Lempikirjasi ja/tai elokuvasi miksi juuri se/ne?

Valitsemani kirja ja elokuva eivät ole missään nimessä parhaita tai ainoita mielekkäitä, mutta ovat olleet suunnan kääntäviä elämässäni. 

Lempikirja on André Brink – Tuokio tuulessa. Luin kirjan 1994 tai -96. Olin muuttanut omaan yksiöön Lahteen, opiskelin erikoismaalariksi ja näin harvoin Keimoa, joka oli armeijassa. Koska hiljakseen elämääni hiipineen nmt-puhelimien käyttö oli, varsinkin köyhälle opiskelijalle, kallista eikä akku kestänyt minuuttiakaan, kävelin kerran viikossa iso landseer-koira narun päässä puhelinkioskille soittamaan kolikoilla kasarmille ja kuuntelin jännittyneenä avonaisen puhelimen kautta, oliko lähestyvät askeleet jääkäri Leppälän. Puhelun jälkeen oli kolkkoa ja tyhjää kävellä takaisin yksiöön joka ei tuntunut vielä kodilta. Tuohon aikaan luin Brinkin Tuokio tuulessa -kirjan (kiitos Tanja H:n suosituksen) ja sydän puristui kasaan rinnassa järkytyksestä ja yksinäisyydestä. Maailma oli aika iso paikka ja Lahti kaukana. 

Lempielokuva on Kieslowskin Kolme väriä -trilogian Kolme väriä: Valkoinen. Muutettuani Lahteen sain mahdollisuuden tutustua elokuviin, joita ei oman kylän R-kioskilla vuokrattu. Vesijärvenkadun videovuokraamo vuokrasi vhs-kasetteja 24 markan sijaan 9 markalla. Olin suurkaupungin mahdollisuuksien äärellä! Pystyin ottamaan rahallisen riskin sijoittamalla elokuviin, joiden kanteen Iltalehden tähditys ei yltänyt. Opin, että elokuvien loppu ei ollut aina onnellinen tai se saattoi jäädä auki. Niitä piti miettiä. 

  
2. Tärkein esine jokaisessa päivässäsi (jos unohdetaan kännykkä)?

Se voisi olla hammasharja, vaikka olisin salaa iloinen jos ei vaan voisi pestä. Kahvinkeitin on ihan kiva. Mukikin sitten, jos saan kahvia. Tulitikuilla saa tulen uuniin ja vähän lämmintä. Autolla menen, mutta en mene, jos sitä ei ole tai varsinkaan avaimia. Pankkikortti on liian selvä. Kaukosäädin, en myönnä. Silmälaseilla näen en näe näen. Tulee tenkkapoo, jos ei ole vaippaa Kepelle. Peitto tai on kylmä nukkua. No kengät tai on sukat likaiset tai märät. Voisin ratsastaa ilman kypärääkin, mutta periaatteesta en, joten KYPÄRÄ.

3. Oletko illan virkku ja aamun torkku, vai toisinpäin ja onko näin ollut aina?

Luulin pitkään olevani aamun virkku vaikka olen jaksanut valvoa iltaisinkin kunnes eräänä päivänä (tätä kirjoittaessa) tajusin, että olen sosiaalinen virkku. En millään malta nukkua jos jotain tapahtuu. Silloin, kun lapset vauvoina nukkuivat ja valvoivat rytmittä, otin tavaksi nukkua vähemmän, ettei mitään jännää mennyt ohi. En ollut silloin illan enkä aamun virkku vaan zombie hela dagen. 


4. Saako sinut suuttumaan ja jos saa lepytkö helposti?

Lupausten pettäminen ja huomiotta jättäminen saa suuttumaan ja luottamusta ei ole kovin helppo saada takaisin vaikkei se välttämättä näy arjessa. Olen silti helppo ja 
saatan itsekin tehdä aloitteen lepytelläkseni. Pidän kuitenkin paljon ihmisistä, tyhmistäkin.


5. Minne haluaisit matkustaa seuraavaksi ja miksi juuri sinne?

Jos kaupunkiloma, niin Bryssel. Haluaisin matkustaa joskus ilman päämäärää. 


6. Paras muisto lapsuudestasi?

Jotain tarinaa vaan jää kertomaan parhaana ja se minun tarina on se, kun menimme äidin kanssa mummin ja ukin mökille päiväreissulle ja söimme kalakeittoa termospullosta. Voisi olla sekin, kun olin jotain kaksivuotias ja risteilimme Åhvenanmaalle ja nukuin tyytyväisenä ravintolan pöydän alla kun vanhempani pitivät hauskaa, mutta en sitä en itse muista.  





7. Mites peukalo, vihertääkö se vai onko se keskellä kämmentä?

 Ohjeiden noudattaminen, aikataulut ja asioiden järkeistäminen on ongelma. Vaikeuksia on siemenhankintojen, esikasvatusten, istutusten, kasvualustojen, sääolosuhteiden, säännöllisen kastelun, kitkemisen, sadonkorjuun, lajivuorottelun, lannoittamisen, tuholaisten torjumisen hallinnan kanssa. Muuten homma hanskassa. 



  Seuraavat seitsemän blogia ovat ehdolla seitsemän kysymyksen vastaajiksi: 



Ja kysymykset ovat:

1. Kengän kokosi?
2. Asuuko Kouvolassa oravia?
3. Kuinka monta ihmistä on (liikaa tai liian vähän) maailmassa?
4. Miksi hevoset tykkäävät porkkanasta?
5. Kuinka pitkät ovat aikuiselle sopivat päiväunet?
6. Miksi pakettiauto on pakettiauto?
7. Mitä ruokaa meillä on tänään?

Kysymyksen asettelussa auttoivat Keimo ja Tuppe.


P.S. Omppula tai Punainen Pihlaja tai Joku!? Olen saanut haasteen kaltaisen pyynnön (ehkä syksyllä), jossa kehotettiin kertomaan Vehkosuon hankintaan johtavista syistä tai jotain sen suuntaista. Voisin nyt vastata, mutten löydä kysymyksiä. Hjäääälp.