30.7.2014

Yli esteiden



Puuvajasta tuli hieno. Kehun sen vuoksi, että osallistuin sen tekemiseen niin vähän. Hieno tarkoittaa minun näkökulmastani myös tähän ympäristöön sopivaa ja läheltä saatavien materiaalien hyödyntämistä mikä tarkoittaa myös rahan säästöä. Vajan rakentaminen eteni tästä, tähän ja tänne. Puuvajaan on tarkoitus tehdä vuosittain kotiin tarvittavat polttopuut. Vajan täyttymisasteesta voidaan arvioida vuoden menekki ja lisätä, vähentää tai toistaa tarpeen mukaan.




Minun piti ratsastaa Iivari tänään kotitalliin, sillä olemme muutaman päivän reissussa. Kävi kuitenkin niin, että loistavat naapurit sekä pari muuta ystävää lupautuivat hoitohommiin, minkä vuoksi se voi oleilla täällä koulun alkuun saakka. Iivarin pidennetystä Vehkosuolomasta ilahtuneena, Keimo halusi laajentaa toistamiseen Parhaan Ystävänsä, joksi hän on hevoseni ristinyt, laidunta takapihalle. Meillä on nyt laiduntavien kanssa yhteinen kasvisruokaravintola sillä laidun ulottuu ruokahuoneen ikkunan alle. 

Enpä olisi ratsastanut senkään vuoksi, että sain toissailtana kenkää Iivarilta. Tapahtuma oli monen sattuman summa, koira pyöri jaloissa, Keimo otti riimua pois samalla kun minä livahdin hevosen taakse tarttuen yllättäen häntään hoitotoimenpiteitä varten. Niin… koira jaloissa, livahdin ja yllättäen. Ehdin vetäytyä ja suojautua sen verran, että vauriona ainoastaan nimettömän nivelen kohdan ammottava haava sekä pikkurillin ja käsivarren ruhje. Muistus taas siitä, että eläin, se luotettavinkin, toimii vaistonsa varassa, kun tilanne sen vaatii.

Sattumia on ollut muitakin. Kasse on ollut viimeaikoina normaaliakin levottomampi unieläjä. Monena yönä seurasimme sängyssä säheltämistä ja teilasimme takaisin vaakatasoon ties mistä asennoista, siitä mitenkään viisastumatta sillä viime lauantaiyönä hän sitten lopulta "onnistui" könyämään ja loikkaamaan unissaan yläsängystä päälleen lattialle. Tömähdykseen heräämistä en unohda ikinä enkä yöllisiä hetkiä unesta sekavan lapsen todellisen sekavuuden tilan ja vaurioiden arvioimisen parissa. Kaiken keskellä minäkin aloin voida todella huonosti (luultavasti nestehukka) ja keräilin itseäni sohvalla Keimon hoitaessa koko porukkaa. Kassen poskiluun ympärille nousi heti turvotusta, mutta koska oksentamista, sekavuutta tai päänsärkyä ei ollut, seurailimme kotona läpi yön. Aamulla kuitenkin oksentelu alkoi, joten kävimme päivystävän kautta lääkärissä. Kaikki näytti lääkärin mielestä  hyvältä ja lopulta alkoi jätskikin maistua.
 

Keimo teki "meille" keppariesteet.

Täällä Vehkosuolla olo maistuu sattumista huolimatta hyvältä. Eilen oli ukkosen vuoksi pitkään nettiyhteydet poissa eikä puhelin sallinut kuin hätäpuhelut. Onneksi saimme naapurista iltakahviseuraa korvaamaan ne illan viimeiset tunnit, jolloin katselemme läppäriltä sarjoja. Vertailimme veiraiden kanssa erityisesti lähiseuduilla näkemiämme ja kuulemiamme eläinhavaintoja. 


24.7.2014

Tiedän vain sen, etten tiedä

Kattotuolien rakentamista. Laudoituksen päälle ladotaan vanhoja kattotiiliä, jotka ovat päikan päältä löytyneet.

Keimo on tästä päivästä lähtien lomalla ja heti tuli sellainen en tiiä, sie voit vaikka viiä, ni mie vikisen -olo. Kun on niin pitkään, ettei muistakaan, vastannut perhettä koskeviin arjen ja vapaa-ajan järjestely- ja ohjauskysymyksiin sellaisinakin huteran päätöksenteon hetikillä, kuin olis toivonut ulkopuolisen ohjelmatoimiston ottaneen ohjakset käsiin, hanskojen riisuminen ei tuota vaikeuksia. Takkini ei ole ollenkaan tyhjä, päinvastoin ja sen vuoksi tällainen löysääminen onnistuu. En ole tainnut odottaa tältä kesältä mitään. Odotus voi pilata niin paljon. Harvoin odotukset täyttyvät kuvitellulla tavalla ja toteutumisen hetki on odotusten (oletusten) määrästä koettu ennalta niin monta kertaa, 
että h-hetki on joka tapauksessa väärin. 

Odottaja ei voi itse odotuksen määrää sanella. Harjaantuukohan odottamattomuuteen? En tiedä, enkä tiedä miten se minulta on onnistunut vai onko sittenkään. Ihme päättymätöntä tämä tekstikin. 
Tuntuu, että päivissä on niin paljon mukavia hetkiä heti heräämisestä lähtien. Pieniä pyrkimyksiä, pieniä pettymyksiä ja pieniä palkintoja. Parhaita hetkiä on monia, mutta paras se, kun kaikki muut ovat nukahtaneet ja minä nukahtamassa. Jännä rajamaailma.

Jonkun mielestä voisin kai olla yhtä hyvin kuollut. Vaikka kyllä minä valveilla olen mielelläni elossa. 

Sillävälin, kun minun olkapäidenkohautteluolo jatkuu, Keimolla on vastauksia ja suunnitelmia. Rautakauppaan, tarvitko jotain (en tiiä), oisko nyt ruoka (en tiiä), nostetaan perunoita, tarvitko apua johonkin, jos nyt menen rakentamaan (en tiiä), rakentamista, tulitko auttamaan (en tiiä), sahaa noi puoliksi ja niin edelleen. 

En tiiä, mutta ehdinpähän ainakin kerärä punaviinimarjat ennen rastaita kotoa sekä Vehkosuolta. Saattoivat olla vähän raakoja, mutta ehdin, hahaa. Mehua tuli 14,5 litraa, sokeroituna hieman enemmän.  Kuivatut nokkoset pussitin viimein. Kasvimaalta odotan papua. Punajuuri tulee kohta korvista. Ja kuuma on. Kello on 19.47, lähden ratsastamaan.



Hyvä fiilinki. Näillä mennään. 

20.7.2014

Pensselöintiä ja sutinaa



Me olemme kyläilleet, suurentaneet laidunta, käyneet uimassa, jäätelöllä, kyläpäivillä, kylätansseilla sekä syöneet kasvimaasta perunaa, porkkanaa, punajuurta, salaattia, sokeriherneitä ja persiljaa. 

Ja sitten me olemme taiteilleet. 
Sahasin meille kolme palaa vanhan kammottavan komeron taustalevystä, keräsin käsillä olevat maalit ja pienimmät pensselit. Aiheeksi annoin hevonen ja suuret linjat.

Kaikki meni, kuten arvata saattaa, toooosi hyvin.
Miksi aina niin, että nuo varsin vähäisen itsehillinnän omaavat ihmisen alut saavat lopulta minut, itse tyyneyden ja pitkäpinnaisuuden perikuvan, näyttämään sirkuksen raivopäiseltä paviaanilta? Kuvitella saatta, miltä näyttäisi tilanne ulkopuolisen silmin. Mutta ainahan minä voin puolustautua, että "noi alotti". 


Kassella meni jälleen hermo, kävi paiskimassa tavaroita yläkerrassa, tuli takaisin, minulta meni hermo ja pakotin maalaamaan loppuun.
Lopulta hän ihastui omaansa.





16.7.2014

Lasi puoliksi täynnä




Heräsin tänään kahdeksan maissa. Siis vasta. Yleensä herään paljon aiemmin, kun Keimo lähtee töihin. Tietenkin nukahdan uudestaan sitten kun lampaat ja kukko ovat vaienneet. Mutta tänään normaalista poiketen minä nukuin, 
sillä Keimokin nukkui. 

Mietin, että hassu hölmö hupsu höperö pikku aasi ei ole kertonut, että loma alkaakin jo tänään. Se loma, joka alkoi ehkä viikko sitten tai ehkä viime maanantaina ja alkaakin ehkä ensi maanantaina. Niin tänään.

Venyttelin, tuijottelin ulos, haistelin avonaisen ikkunan kautta hulmahtelevaa aamua ja haaveilin tulevasta päivästä. Katsoin uudestaan kelloa, kahdeksan, join vettä hiljaa lasista, käänsin kylkeä ja piirsin miehen selkään. Syvää unta. Piirsin uudestaan ja vähän ravistelin olkapäästä (siis piirtelyynhän kuuluu herätä). Kysyin verkkaisesti ja muodon vuoksi tajusin jo -äänenpainolla, että monelta olet menossa töihin. 

Seuraavat kolme minuuttia kuluivat seuraavasti:
– Mitäh, paljon kello sit on?
Rykii itsensä puoli-istuvaan asentoon hamuillen samalla puhelinta.
– Kahdeksan.
– No voi v... tää puhelin on taas sammunut. 
On jo tässä vaiheessa pukenut työhousut jalkaan ja pukee nyt päällyspaidan, kiroilee samalla vielä kaksi kertaa, ottaa puhelimen ja kävelee ulos. Lasken sekunteja 1, 2…48, auto käynnistyy ja ajaa pois. 

Haistan aamun sijasta vaatekomeron* joka haisee takapuolelle, siis anukselle. 




Turhia aasinsiltoja käyttämättä eiliseen ruokaan. 
Omasta maasta punajuurta, juuripersiljaa, sokeriherneitä ja salaattia. Vähän kuullotusta, öljyä, mausteita ja keitettyjä täysjyvänuudeleita. 
Kesäruokaa.

Niin vielä, että ihan hyvä, että meni Keimo tälläkin viikolla töihin. Eilen, tiistaina hän pääsi työmatkallaan avustamaan tienpientareelle synnyttävää nuorta naista, joka kuskeineen oli jäänyt samaiseen tietyöpysähdykseen "odottelemaan" kaistan vapautumista. Paikalle sattui jonkun alan lääkäri, joka ehti ottaa juuri ja juuri kopin vauvasta. Keimo rauhoitteli (ehkä)isää ja ohjaili liikennettä. Nopea ja sekava tilanne näytti päättyvän hyvin, kun viimein hätäkeskuksen kymmenen minuutin jonotuksestakin pääsi läpi ja ambulanssi saatiin ajamaan tuoretta perhettä vastaan. On siinä melkoinen tarina kerrottavaksi. 

Onnea myös T & H:lle tytöstä. Taisitte ehtiä oikeaan osoitteeseen.

* Vaatekaapin hyllyt on tehty jostain koirankusemasta levystä.


10.7.2014

Traaginen ja päivänsankari

Päivänsankari.

Valehtelisin jos väittäisin, että pidän juhlien järjestämisestä. Emännöintiäni häiritsee ajatus siitä, että vieraat tulevat meille meitä varten ja olen vastuussa heidän viihtymisestään. Ajatus lamaannuttaa niin, että alan käydä kierroksilla. Ennen juhlia operoin määrätietoisesti, joskin jatkuvalla ylilyöntipulssilla, mutta kun vieraat saapuvat, lanka alkaa katkeilla. Täytän kupin kahvilla ja hukkaan sen heti, otan uuden ja hukkaan senkin ja niin edelleen enkä silti tunne juoneeni yhtään kokonaista kuppia kahvia vaikka aivojen kofeiinipadot ovat auenneet ja sydän lyö kahtasataatuhatta. Päässä kohisee, lihakset nykivät, ajatus katkeaa, ote herpaantuu ja alan yli tai aliseurustella. Napsin hermostuneena tarjoilupöydästä syötävää laskuissa seoten ja luulen illalla voivani pahoin silkkaa syömättömyyttä. 

Miksi vieraat lähtevät, vastahan he tulivat? Ihmettelen ääneen ja epäröivänä he selittelevät, että ollaan me neljä tuntia jo oltu. Ai… no miksette jää yösi? Ettekö viihtyneet? Valehtelette.

Aika kuluu juhlassa nopeasti. Neljä tuntia päivystyksen jonossa ei ole juhlaa. 
Jos voisin, ottaisin lapsilleni ja itselleni ajan, joka matelee. 
Kuusi vuotta on silmänräpäys.


Hiusväri, sauna, leivinuuni, sämpylät, kakku = eräänlainen sankari 
Chicksit.

Silti.
Juhlien valmistelu paniikkeineen, hermoiluineen, onnistumisineen kaikkineen... Ja paras hetki on silloin, kun kuusi vaille kolme ryntää vaihtamaan jauhoisia ja kermavaahdosta tuhriintuneita vaatteita juhlavaatteisiin.   




Kakkupohjan vispaus käsin ja paisto leivinuunissa oli minun kaltaiselle taivaanrannan maalarille teko, joka sinetöi kakuntekijän traagisen sankarin maineeni. 

Kakusta sanottua:
– Ons tää ruisleipää?
– Jännä, tällainen rapsakka pohja…
– Hyvää toi toi toi…täyte.
– Saisinko uuden lusikan, kun tää edellinen katkes.


5.7.2014

Maltti on valttia


 


Hevonen on vieläkin pihassa, jotta viimevuoden viisi päivää on nyt ylitetty. Laitumesta taitaa olla puolet tallottu ja vain murto-osa syöty, mutta välit lampaiden kanssa on lämmenneet ja karsina navetassa otettu kodiksi. Ihmisten puuhien seurailu ja tutummaksi käynyt ympäristö luo turvallisuuden tunnetta niin, että pää pysyy jo pidempiä aikoja maassa heinää rouskutellen. Sateet ja kylmä ilma näyttäisi olevan takanapäin ja paarman täytteinen ilma tässä. Maailmassa on muuten rapeat 2500 paarmalajia joista vain 37 meillä Suomessa, joten paarmaköyhä maahan tässä ollaan. Sillä välin, kun naispaarmat imevät nisäkkäistä verta, miehet hyppäävät kukasta kukkaan ja ryyppäävät mettä. 

Wikipediasta napatuista otteista saa hevos- eli nautapaarmasta todella veijarimaisen kuvan: 
Suuret silmät kattavat 360 astetta, joten sitä on todella hankala hävittää ja löytää uhrinsa usean aistinsa avulla ja viiltää uhriaan tikarimaisilla suuosillaan ja valuttaa viiltokohtaan sylkeä, joka estää verta hyytymästä paarman aterioidessa ja vielä purema on yleensä varsin kivulias. 
Semmonen pikku paarmuli.

Kuvissa näkyy muuten puomi, jota Keimolle laitumella nököttävästä puhelinpylväästä ideoin. Sen hän toteutti kuullessaan minun kiukkuavan turhautuneena valjastuspuuhissa kiukkuiselle hevoselle ja muistettuaan jälleen, että niin, vaimon ideoinneista on tekemisen vapaaehtoisuus ja tekijän oikeudet toteutusaikatauluun kaukana. 
Tajusin onneksi jälkikäteen kehua puomia erittäin paljon asiallisemmaksi kuin minun käytös oli sekä kuunnella vaiti ja näyränä miten hevosta ja varsinkaan suivaantuvaa ja ymmärtämätöntä yksilöä pitää ja ei pidä kohdella.

Löysin ratsastusreissulla metsätiereitin, jota jokainen hevosihminen osaa arvostaa. Hyvä pohja, mäkiä ja pitkiä suoria, näköaloja eikä rakennuksia tai autoja missään ja kaikki tämä melkein suoraan kotiovelta. 




Tänään oli kuoriutunut kaksi tipua kolmesta haudotusta. Nämä menevät syksyllä jatkosijoituspaikkaan ellei joku vanhemmista päätä päättää päiviään kesän aikana. 




Lopuksi katse kasvimaalle, jonne ei ole sateella paljon tehnyt mieli kahlata. 
Kurkut menivät ja tomaatit kituuttavat vasta pieniä kukkia ja samaa kituutustaan tekevät käynnöspavut. Lantusta ei näkynyt jälkeäkään. Sattui niin, että kun olin useita viikkoja säilönyt kaikki esille ilmestyvät taimet (eli rikkaruohot), enkä useista etsinnöistä huolimatta löytänyt tietokoneen syvyyksistä yhtään järkevää kuvaa lantun taimesta, päädyin eliminoimaan kaiken vihertävän koko saralta. Ei siis tänäkään vuonna lanttua. Tilalle kylvin pensaspapua. Purjo on tuottanut minulle toistamiseen pettymyksen. Se on liian hento. Vaatisi enemmän huomiota, jota minulta ei sille liikene enempää. Joku raja. Ensi vuonna en laita sitä ollenkaan. 

Parasta tulosta näyttää tulevan jälleen punajuuresta, joista osa on jo nostokunnossa sekä porkkanasta ja runsaasti kukkivasta sokeriherneestä. Kivasti ovat nousseet myös mustajuuri ja juuripersilja. Palsternakkaa tulee jonkin verran, siitä olen iloinen. Ja erittäin yllättävää, että esikasvattamani ruusukaali voi vielä hyvin. Pitäisiköhän sitä tukea, kun lehdet meinaavat napsahdella poikki?